Tyyppien tarinat

Yleisön pyynnöstä (toisin sanoen Säveltäjä pyysi, eikä varmaan Ohjaajakaan pane pahakseen) kurkistus rakkaiksi käyneiden oopperatyyppien tämänhetkisiin kuulumisiin:

Puvut alkavat olla pikkuviimeistelyjä vaille valmiit, joitakin yksityiskohtia on vielä hiomatta; vyötärökaitaleita, taskuja, niittejä… mutta raamit ovat kunnossa ja puvustaja tästä eteenpäin kesälaitumilla pari viikkoa. Ennen harjoitusperiodia ehtii hyvin viimeistellä puvut uudistunein ajatuksin. Ja hartioin.

Tyypit alkavat olla persoonia; jokaiselle henkilölle on kehittynyt oma pieni tarinansa, tausta jota vasten hahmo herää eloon, ainakin minun mielikuvituksessani. On helpompi kuvitella, miltä kukin näyttää, miten kukin käyttäytyy, kun ”tietää”, mistä hän on tulossa, minne menossa, mitä tekemässä ja niin edelleen.  Ja sitä paitsi oopperan tyypit ovat vallanneet työtilani, eikä heitä tahdo päästä karkuun täällä kotona ollenkaan.

Äiti ja tytär ovat tulleet bussilla Mikkelistä Helsinkiin sukulaispojan rippijuhliin ja ovat ehkä hieman jännittyneissä tunnelmissa; juhliin meneminen on aina vähän hermostuttavaa, saati sitten silloin, kun murrosikäinen tytär äitinsä kanssa matkustaa vieraaseen kaupunkiin ja naiset yrittävät löytää oikeaa osoitetta ja keinoa päästä sinne. Tiedossa on pientä kinaa, ehkä jalanpolkemista ja äänekkäämpää riitelyäkin. Juhlapuvut on huolella valittu yhteensopiviksi, kuitenkin liikaa samanlaisuutta vältellen.

Seminaarinaiset ovat työreissulla; osallistuvat seminaariin ja pukeutuneet sen mukaisesti. Ovat tulleet lounastauolla Kamppiin syömään ja vähän ostoksillekin. Ei ehkä ihan hirveästi haittaa, jos seuraavan puhujan puheet jäävätkin alusta hieman kuulematta…

Vanha Hevari on persoonallinen kaveri, pukeutuu ehkä ikäisekseen hieman provosoivasti, mutta muuten mukava tyyppi joka tulee juttuun kaikkien kanssa. Ei oikein itsekään tiedä, miten on Kampin kauppakeskukseen eksynyt, katselee ympärilleen illan keikkaa odotellessaan.

 

Hawaijipaitatyyppi on viettänyt jo pitkään lomaa, istuskellut terasseilla, polttanut nenänsä iloisen punaiseksi ja no, ehkä juonut itsensä rennoksi ja turhista pukeutumiskoodeista piittaamattomaksi. Paidanhelma roikkuu, sortsit ovat kulahtaneet ja feikkicrocsit ovat tosiaan mukavat jalassa. Kampissa on helppo hengailla ja avoimesti tuijotella ja kommentoida remonttiäijien tekemisiä ja no, pikkuisen ehkä kivannäköisiä tyttöjäkin…

 

Työmiehet rakentavat myyntikojua Le Saxophone –tuotemerkille (hajuvesiä, kasvo- ja käsivoiteita ym?) Yksi selkeästi tietää mitä tekee, toinen työmiehistä pääsee vähemmällä, on tekevinään jotakin, mutta antaa ahkeramman touhuta rauhassa.

Kainalosauvaäijä on loukannut jalkansa mökillä ja pakotettu palaamaan kaupunkiin liian aikaisin. Päälle on jäänyt mökkivaatetus, eikä jalkaansa potevan ehkä odotetakaan pukeutuvan liian fiinisti. Mukavuus ennen kaikkea.

Katusoittaja on tyyppi sinänsä: hänelle on muodostunut oma tyylinsä, karikatyyrin omaisesti. Hän on enemmän irrallinen, ulkopuolelta tuleva hahmo, ei ehkä niin kiinni arjessa kuin muut. Hänellä voi olla hiukan sirkustirehtöörimäisiä tai posetiivarin taipumuksia, tai hänen voisi ehkä ajatella olevan myös mielikuvituksen tuotetta, viite johonkin muuhun maailmaan. Katusoittajan neuleesta kerron aikaisemmissa kirjoituksissa.

Ja nämä trendikkäät hatut: olen niin onnellinen, kun hatuilla saa tyyppien luonteet vielä paremmin esiin... ja hattuja löytyy nyt joka kaupasta!

Pidettiin tänään pieni palaveri Säveltäjän ja Ohjaajan kanssa, esityksen raamit alkavat tosiaan olla mielikuvina aika vahvat, mielenkiintoista on se, miten esitys lähtee tästä eteenpäin rakentumaan heinäkuun lopun intensiivisellä harjoitusperiodilla. Sitä ennen tuntuu erittäin hyvältä ajatukselta suunnata perheen kanssa kohti Kreikkaa ja Santorinia!

Ensimmäisten harjoitusten jälkeen

Ensimmäisten harjoitusten jälkeen eilen oli yllättävän helpottunut olo; luulen, että itseltänikin salaa olin jännittänyt aika tavalla sitä, miltä kappale oikeasti kuulostaisi, mitä Säveltäjä oli saanut aikaan ja miten hän oli käsitellyt tuulipukukankaan ääntä ja miten muut hälyäänet oikeasti istuisivat esitettävään teokseen: sattuisiko korviin niin paljon kuin kankaiden ääniä kokeiltaessa...? (Ei nimittäin jäänyt yhteen kertaan, kun lopulta huusin: "ole nyt jo HILJAA!!!" kun maestro kokeili kankaita, joita olin "äänipukuja" varten työpöydälle keräillyt. Kylmät väreet kulkevat niskassa ja korviin sattuu joka kerta, kun pahimmat kankaat vinkaisevat yhteen. En tosiaankaan lähtisi lenkille sellaisen henkilön kanssa, joka pitäisi tuollaista tuulipukua päällään...) 

Paljon en tosin pystynyt itse harjoituksissa istumaan ja kuuntelemaan, siitä piti äidin ja isän töissä mukana ollut "lrokkivaatteisiin" pukeutunut pikkukaveri huolen, mutta pätkiä kuulin ja olin kuulemaani tosi tyytyväinen: ei kuulostanut yhtään "pahalta" vaan tosi hyvältä: kuoro tekee hienoa työtä ja nyt tuntuu hyvältä jatkaa eteenpäin. Tuntui mukavalta kuulla myös lauluosuutta, teokseen tulee heti ihan erilainen suhde, kun sitä on oikeasti kuullut. Onneksi saimme harjoituksista pitkiä pätkiä tallennettuakin: voin kuunnella ja katsella Ensimmäiset vielä monta kertaa.

Pasin blogissa on videopätkä maailman kamalimmasta tuulipukukankaan äänestä... siinä näette myös käsintehdyt "soittimet", joita eilen ompelin (kaikkeen sitä joutuukin!) ennen harjoitusten alkua. Alla olevassa kuvassa valmistuu ns. suhinasoitin (?)

Iso helpotus oli tietysti myös, kun sain sovitettua (pikaisesti harjoitusten lopuksi) myös puvut, jotka eiliseen mennessä olivat "puvustuksen raamit"-vaiheessa: mallit ja muodot valmiina, yksityiskohtia vaille. 

Kun näin, että puvut sopivat (vaikka kuinka hyvin on mitannut käyttäjän, vaatteen lopullinen hyvä muoto vaatii sovituksen tai sovituksia, jotta voi olla varma istuvuudesta ja vaatteen käyttömukavuudesta) käyttäjilleen, voin huoletta keskittyä nyt vaatteiden yksityiskohtien hiomiseen ja vaatteiden valmiiksi ompelemiseen. Pieniä kaavamuutoksia tarvitaan ja käytännöllisiä seikkoja lisätään, esimerkiksi tasku ääniraudalle ja hangattavaa tuulikangasta kaikille, mutta muuten vaikutti pukusuunnittelijan silmiin oikein hyvältä. Kokonaisuus alkaa olla kasassa. Kuvassa "seminaarinaisen" hameen sovitusta ja taustalla pilkottaa "kainalosauvatyyppi", muita pukuja piilottelen vielä hetken aikaa, pitäähän jännityksen sentään edes vähän säilyä esitykseen asti... 

Työmiesten t-paidat, seminaarinaiset ja "vanha" hevari

Ensimmäiset harjoitukset ovat tällä viikolla. Kova on yritys saada jokaiselle laulajalle jotakin valmista. Ääniä tuottavat kankaat pitäisi ommella johonkin ja keksiä, millä liikkeillä ääniä saadaan tuotetuksi. 

Alla kokonaisuus, joka on tarkoitettu "lomailevalle, juhliin menossa olevalle äidille", "tytär" saa pellavaisen neulotun mekon, josta jo aiemminkin kirjoitin. 

Kaikkiin vaatteisiin ei tarvitse piirtää kaavoja näin tarkkaan, mutta "seminaari- tai bisnesnaisten" hame ja kotelomekko vaativat hieman tarkempaa työtä. Tykkään suunnitella kaavat neljäsosakoossa ...

... ja sitten suurentaa ne suhteessa oikeaan kokoon. Neljäsosakaavat on helpompi arkistoida myöhempää käyttöä varten kuin isot. (Ja on ne hauskemman näköisiäkin!)

"Remonttiäijille" suunnittelin "Firman"logolla varustetun t-paidan, joka tietenkin sopii värimaailmaltaan...

... "työmiehen housuihin" (joihin siis nuorimmaiseni kovasti aiemmin ihastui).

Täytyy todeta, että on se sentään nykyään helppoa painattaa t-paitoja omalla kuvalla. Sen kun liittää kuvansa nettisivuilla olevaan mallipohjaan, maksaa ja lähettää tilauksensa: muutaman päivän kuluttua saa paketin Hollannista (tai jostain) ja sieltä löytyvät pahanhajuiset, eikä ehkä ihan hirveän hyvälaatuiset, mutta kelpaavat paidat ja käyntikortit, jotka tilasin samalla painatuksella lähestulkoon samaan hintaan. 

Toivon, että käyntikortteja saadaan jaettua esitysten aikana ja niiden jälkeen kuuntelijoille, joista ehkä joku haluaisi sitten esittää kommenttinsa oopperakokemuksestaan täällä. No joo, kauppakeskuksissahan pyörii kaikenmaailman myyjiä jakamassa vaikka mitä lappusia; ymmärrän, jos kukaan ei näitä halua ottaa vastaan. Yritettävä kuitenkin on, että saataisiin kuuluviin myös kuulijoiden äänet. 

"Seminaari- tai bisnenaiset" saavat siis ylleen mustavalkoiset asut, joissa sivukappaleet ovat maailman kamalinta tuulikangasta: se rapisee, kahisee ja varmasti hiottaa: mutta ääni on juuri sitä, mitä Säveltäjä halusi ja yllättävän hyvin tuo aika rumakin kangas upposi hyvään hamekankaaseen ja liituraitakotelomekkoon. En kyllä lähtisi lenkille sellaisen ihmisen kanssa, jolla olisi tuosta kankaasta housut. Siihen hukkuisi kahinan alle kaikki muut äänet. Linnunlaulu ja sen semmoinen.

"Vanha hevari" mietityttää tällä hetkellä eniten. En haluaisi tyytyä pelkkiin kauhtuneisiin mustiin farkkuihin, vaan haluaisin hänelle jotakin vähän repäisevämpää. Ja se kahiseva kangaskin pitäisi saada sijoitettua johonkin... Ehkä katselen hetken aikaa vaikka vanhoja Twisted Sistersin videoita, kuten tämä tässä näin: I Wanna Rock ja inspiroidun ajatuksesta päästä suunnittelemaan jotain yhtä hauskaa ja hulvatonta :)

Huomaan, että harjoitusten läheneminen alkaa jännittää: vihdoinkin saan kuulla tulevan teoksen osia ja jos hyvin käy, ehdin myös sovittaa asut laulajille. Töitä painetaan tiukkaa tahtia ja ajatus lomasta on edelleen painettava taka-alalle, mutta ollaan onnellisia siitä, että vaikka väsyttää, tämä työ on kerrassaan hauskaa. (Saako niin sanoa ääneen?)

Arkea ja oopperaa

Yhteisissä projekteissa, nyt tarkoitan siis sitä, että kun tekee yhteistä juttua puolisonsa kanssa, tulee ainakin välillä sellainen olo, että arki tuppaa muuten ihan hyvin sujuvaan prosessiin kesken kaiken. On pakko käydä kaupassa, syödä, siivotakin vähän, hoitaa lapset (ja kissavanhus), lasten harrastukset, synttärijuhlat ym. menot ja puuhat. Työstä ei pääse irti millään, kun "työkaveri" on jotenkin lähettyvillä koko ajan (ellei sitten ole hautautuneena työhuoneessaan, niin kuin Säveltäjä on nyt nämä viimeiset viikot ollut) ja helposti tulee kinaa siitä, kumman kuuluu minäkin päivänä joustaa enemmän ja kummalla on "kiireempi" oman työnsä kanssa. Iskee pieni vihertävä kateus siitä, että toinen saa(!) tehdä pidemmän työpäivän tai olla viikonlopun töissä, kun itse joutuu yrittämään kotikaaoksen keskellä hallita arkista maailmaa. 

Arkimaailma tuskin pärjää oopperoille loistokkuudellaan... vaikka draamaa siihenkin välillä liittyy. Normaalitilanteessa arki hoituu rutiininomaisesti, tietyllä tavalla, tiettyyn aikaan ja tietyssä paikassa. Tässä tilanteessa, kun mielikuvitus karkailee oopperahahmojen mukaan, ajatukset askartelevat erilaisten toteutusmahdollisuuksien parissa, tietynlainen tekemisen pakko alkaa olla polttava ja työn valmistumisen takaraja näkyvissä, arki tuntuukin yhtäkkiä aivan ylivoimaiselta hoidettavalta. Kukaan ei halua kauppaan, ei jaksa siivota, pyykätä tai muista maksaa laskuja ajallaan (täytyykin varmaan tänään varmistaa tilanne). Mikä tahansa ylimääräinen tehtävä, kuten kukkien kastelu tai tiskikoneen tyhjentäminen, saattaa olla liian iso siinä hetkessä kun tietää, että sävellys ei valmistu muuten kuin koneen ääressä istumalla tai vaate ei tule valmiiksi muuten kuin ompelemalla.

Alla olevassa kuvassa vielä vaiheessa oleva "hevarin tai rokkiäijän" t-paita, johon testailen vähän hyvälaatuisen trikoon käsittelyä leikkaamalla... (se ilo näissä puvustusprojekteissa on, että voin sallia itselleni pikkuisen kokeiluja, sellaisten ideoiden testailua, joita ei ehkä välttämättä tulisi testattua muuten).

Ja tässä seuraavassa kuvassa työpöydällä on tulossa "työmiehen" housut. Esittelin eilen illalla jo valmiimman näköisiä housuja kotiväelle, ja sain pikkukaverilta hyvää palautetta onnistuneesta suunnittelusta: "nuohan ovat TYÖMIEHEN HOUSUT! !!! Minä HALUAN samanlaiset! !!!"

Tiukkoja päiviä on edessä vielä muutaman viikon ajan, ensimmäiset harjoitukset ovat jo 16.-17. tätä kuuta, siis reilun viikon päästä ja noihin harjoituksiin pitäisi saada ainakin ne sellaiset vaatteet, joita käytetään oopperassa "äänilähteinä", osana esitystä. Aika paljon on vielä ompelematta, vaikka aika paljon on jo valmiinakin. Tässä tilanteessa ei auta muu kuin istua taas ompelukoneen ääreen. Yritän kai leikkiä sellaista ajatusleikkiä, että olen lomalla ja saan kerrankin ommella ihan rauhassa niin paljon kuin sielu sietää... sujuu leppoisammin!

Heräävät hahmot

Oli inspiroivaa nähdä viimeinkin laulajia, heitä joille pukuja teen. Neljä naista on nyt hyvin paljon selkeämpänä mielessäni ja konkreettisesti - no niin kornilta kuin se kai kuulostaakin - mittoina paperilla. Roolihahmot vahvistuivat nähtyäni esiintyjät ja voin lähteä rakentamaan pukujen yksityiskohtia ja kaavamuotoja valmiimpaan suuntaan. Ihan mahtava tunne, kun huomaa, että mielessä olleet tyypit lähtevät muotoutumaan mielikuvista kohti konkreettista lopputulosta. Maanantaina tapaan vielä mieslaulajat, ja pääsen varmasti vauhtiin heidänkin pukujensa kanssa.

Toistan itseäni kun puhun mielikuvista; johtuneeko siitä, että elän ehkä liikaakin mielikuvien maailmoissa, ahmin kirjoja öisin ja joskus parhaiden kirjojen maailmat eivät häivy mielestä päivisinkään. Pukujen miettimisessä on kai suurin piirtein tuota samaa: kehittelen tyyppejä mielessäni, ja he jäävät sinne, ikään kuin ystävinä vielä senkin jälkeen, kun esitykset ovat jo historiaa. Helsinkiin-oopperan ystävät Antti, Kalle, Rähjä-Nieminen, Alma, Lotten ja Pekka tulevat aika ajoin mieleeni, ja mieleenpainuneesta libretosta löytyy sopiva pätkä toistettavaksi melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Se, onko tämmöiseen työhön ajautuminen johtumaa lapsuuden mielikuvitusleikeistä (saanko näin oikeutuksen jatkaa lapsuuden leikkejä leimautumatta kovin omituiseksi?) on kysymyksenä mielenkiintoinen. Ehkä pitäisikin yrittää rakentaa puvustuksena tai nukkeina myös lapsuuteni mielikuvituskaverit Agli ja Duxi; suostuisikohan Säveltäjä säveltämään oopperan siitä lähtökohdasta, että kaikki tuhmuudet, joita vaimonsa lapsena toteutti, olivat vain ja ainoastaan neitien Agli ja Duxi syytä? :) No joo, sunnuntaiajatukset annettakoon anteeksi.

Ehkä jos tekisin puvustuksia useammin, pääsisin irti hahmoista ja liiallisesta eläytymisestä. Toisaalta taas tämän työn suurin nautinto on juuri siinä, että voi ja saa sukeltaa kuvitteellisien henkilöiden mielenmaisemiin. Lupaan olla huolissani siinä vaiheessa, jos en enää erota roolihahmoja tai kirjojen henkilöitä oikeista ihmisistä!

Säveltäjä painaa tiukasti töitä kohti deadlinea, "kuolemanlinjaa", eikä muista levätä lepopäivää. No joo, eipä käy syyttäminen, vaikeaa on pitää omiakaan ajatuksiani poissa tulevasti oopperasta: hyvin saan naamioitua omat työskentelypyrkimykseni sunnuntaiaskarteluksi lasten kanssa. Eivät valita, kun saavat kankaanpaloja leikeltäviksi! Kunhan Säveltäjän kuolemanlinja on kerran taas ylitetty, uppoudun muutamaksi viikoksi täysin pukujen ja ompelukoneen ääreen ennen pientä lomaa harjoitusten, sovitusten ja esityksiin päättyvän periodin välissä.

laulavat langat

Minun on pitänyt kirjoittaa tänne jo aikoja sitten eräästä tapauksesta, joka liittyy tuohon Johannan valkoraitaiseen neuleeseen. Näin keskiviikkona 11.5. Johannan tekemän luonnoksen ja pienen pätkän neuleesta. Luonnokset ja idea rennosta, vähän elähtäneestä neuleesta siirtyi mukanani työhuoneelleni ja varmistuin tyylistä ja asenteesta, joka solistilla olisi. Rento ja vähän rähjääntynyt, nostalginen ja hieman omituinen. Oopperaan syntyi pieni pätkä freejazz -vaikutteista musiikkia.

Soittajalle raitoja, muille mustaa pellavaa

Soittajan raitaneule valmistui ja pidän siitä (kai näin saa sanoa?). Silmukanpudotukset ovat tahallisia, viitteellisiä "kulumia". Lievästi sanoen olen tämän suhteen aikaisessa, en ole vielä ottanut esiintyjistä minkään valtakunnan mittoja, mutta oletan, että neuleen kanssa kokoarvioni osuu kohtuullisen hyvin oikeaan. Tunnen olevan hyvin, hyvin omavaltainen tämän puvustuksen kanssa; liiankin omavaltainen kenties? Ja miksi ihmeessä minulla tuntuu olevan niin kovasti kiire? Kai olen suoraan sanottuna innoissani tästä produktiosta, eikä aikaakaan liiemmälti sitten loppujen lopuksi ole, ainakaan jos aion yhtään lomailla tänä vuonna. 

Jäin miettimään, mistä oikeasti aloitin, mitä ajattelin, ja mikä antoi alkusysäyksen mielikuville siitä, millainen puvustuksen arjessa pitäisi olla, kun nyt mielikuva kokonaisuudesta tuntuu olevan niin kovin vahva jo. Toisaalta tuntuu hieman työläältä miettiä jälleen kerran, mitä mielessä tapahtuu, miten suunnitteluprosessi lähtee liikkeelle ja miten ajatukset konkretisoituvat luonnosten kautta puvustuskokonaisuuksiksi. 

Olen vuosikausia tiukannut Säveltäjältä, että mitä ihmettä hänen päässään tapahtuu silloin kun musiikkia syntyy: ehkä tämä tiukkaaminen vihdoinkin on alkanut tuottaa tulosta, kun hän vihdoinkin kirjoittaa siitä. Ja nyt ajattelen itse olevani aika hukassa sen kanssa, mitä minun päässäni tapahtuu, kun ajatukset alkavat muuttua materiaaleiksi ja muodoiksi. Hulluinta on se, että nämä samat vuosikaudet olen ollut sitä mieltä, että säveltämisessä täytyy olla jotain samaa kuin kirjoittamisessa tai pukusuunnittelussa tai missä tahansa luovassa työssä. Työvälineet ja materiaalit vaan ovat hieman erilaisia. Sisäisessä prosessissa on samankaltaisia piirteitä, paljonkin. Onko tosiaan?

No joka tapauksessa, arkisemmin esitettynä, tässä alla olevassa yläosassa, toistuu jo aiemmin mainitsemani "rahakiri", virolainen pitsikuvio, jota aion puvustuksessa käyttää eri tavoin enemmänkin. Se on tietynlaisen värimaailman ohella yksi lopullista puvustuskokonaisuutta kokoava visuaalinen ja rakenteellinen teema.

Ja tässä hieman viittausta valitsemaani värimaailmaan. Toivottavasti en taas ole ollut liian omavaltainen, mutta jumissa ollaan nyt tässä. Vihreä, se on tällä kertaa minun mustavalkoisen maailmani väriläiskä.