Oli inspiroivaa nähdä viimeinkin laulajia, heitä joille pukuja teen. Neljä naista on nyt hyvin paljon selkeämpänä mielessäni ja konkreettisesti - no niin kornilta kuin se kai kuulostaakin - mittoina paperilla. Roolihahmot vahvistuivat nähtyäni esiintyjät ja voin lähteä rakentamaan pukujen yksityiskohtia ja kaavamuotoja valmiimpaan suuntaan. Ihan mahtava tunne, kun huomaa, että mielessä olleet tyypit lähtevät muotoutumaan mielikuvista kohti konkreettista lopputulosta. Maanantaina tapaan vielä mieslaulajat, ja pääsen varmasti vauhtiin heidänkin pukujensa kanssa.
Toistan itseäni kun puhun mielikuvista; johtuneeko siitä, että elän ehkä liikaakin mielikuvien maailmoissa, ahmin kirjoja öisin ja joskus parhaiden kirjojen maailmat eivät häivy mielestä päivisinkään. Pukujen miettimisessä on kai suurin piirtein tuota samaa: kehittelen tyyppejä mielessäni, ja he jäävät sinne, ikään kuin ystävinä vielä senkin jälkeen, kun esitykset ovat jo historiaa. Helsinkiin-oopperan ystävät Antti, Kalle, Rähjä-Nieminen, Alma, Lotten ja Pekka tulevat aika ajoin mieleeni, ja mieleenpainuneesta libretosta löytyy sopiva pätkä toistettavaksi melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen.
Se, onko tämmöiseen työhön ajautuminen johtumaa lapsuuden mielikuvitusleikeistä (saanko näin oikeutuksen jatkaa lapsuuden leikkejä leimautumatta kovin omituiseksi?) on kysymyksenä mielenkiintoinen. Ehkä pitäisikin yrittää rakentaa puvustuksena tai nukkeina myös lapsuuteni mielikuvituskaverit Agli ja Duxi; suostuisikohan Säveltäjä säveltämään oopperan siitä lähtökohdasta, että kaikki tuhmuudet, joita vaimonsa lapsena toteutti, olivat vain ja ainoastaan neitien Agli ja Duxi syytä? :) No joo, sunnuntaiajatukset annettakoon anteeksi.
Ehkä jos tekisin puvustuksia useammin, pääsisin irti hahmoista ja liiallisesta eläytymisestä. Toisaalta taas tämän työn suurin nautinto on juuri siinä, että voi ja saa sukeltaa kuvitteellisien henkilöiden mielenmaisemiin. Lupaan olla huolissani siinä vaiheessa, jos en enää erota roolihahmoja tai kirjojen henkilöitä oikeista ihmisistä!
Säveltäjä painaa tiukasti töitä kohti deadlinea, "kuolemanlinjaa", eikä muista levätä lepopäivää. No joo, eipä käy syyttäminen, vaikeaa on pitää omiakaan ajatuksiani poissa tulevasti oopperasta: hyvin saan naamioitua omat työskentelypyrkimykseni sunnuntaiaskarteluksi lasten kanssa. Eivät valita, kun saavat kankaanpaloja leikeltäviksi! Kunhan Säveltäjän kuolemanlinja on kerran taas ylitetty, uppoudun muutamaksi viikoksi täysin pukujen ja ompelukoneen ääreen ennen pientä lomaa harjoitusten, sovitusten ja esityksiin päättyvän periodin välissä.
Toistan itseäni kun puhun mielikuvista; johtuneeko siitä, että elän ehkä liikaakin mielikuvien maailmoissa, ahmin kirjoja öisin ja joskus parhaiden kirjojen maailmat eivät häivy mielestä päivisinkään. Pukujen miettimisessä on kai suurin piirtein tuota samaa: kehittelen tyyppejä mielessäni, ja he jäävät sinne, ikään kuin ystävinä vielä senkin jälkeen, kun esitykset ovat jo historiaa. Helsinkiin-oopperan ystävät Antti, Kalle, Rähjä-Nieminen, Alma, Lotten ja Pekka tulevat aika ajoin mieleeni, ja mieleenpainuneesta libretosta löytyy sopiva pätkä toistettavaksi melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen.
Se, onko tämmöiseen työhön ajautuminen johtumaa lapsuuden mielikuvitusleikeistä (saanko näin oikeutuksen jatkaa lapsuuden leikkejä leimautumatta kovin omituiseksi?) on kysymyksenä mielenkiintoinen. Ehkä pitäisikin yrittää rakentaa puvustuksena tai nukkeina myös lapsuuteni mielikuvituskaverit Agli ja Duxi; suostuisikohan Säveltäjä säveltämään oopperan siitä lähtökohdasta, että kaikki tuhmuudet, joita vaimonsa lapsena toteutti, olivat vain ja ainoastaan neitien Agli ja Duxi syytä? :) No joo, sunnuntaiajatukset annettakoon anteeksi.
Ehkä jos tekisin puvustuksia useammin, pääsisin irti hahmoista ja liiallisesta eläytymisestä. Toisaalta taas tämän työn suurin nautinto on juuri siinä, että voi ja saa sukeltaa kuvitteellisien henkilöiden mielenmaisemiin. Lupaan olla huolissani siinä vaiheessa, jos en enää erota roolihahmoja tai kirjojen henkilöitä oikeista ihmisistä!
Säveltäjä painaa tiukasti töitä kohti deadlinea, "kuolemanlinjaa", eikä muista levätä lepopäivää. No joo, eipä käy syyttäminen, vaikeaa on pitää omiakaan ajatuksiani poissa tulevasti oopperasta: hyvin saan naamioitua omat työskentelypyrkimykseni sunnuntaiaskarteluksi lasten kanssa. Eivät valita, kun saavat kankaanpaloja leikeltäviksi! Kunhan Säveltäjän kuolemanlinja on kerran taas ylitetty, uppoudun muutamaksi viikoksi täysin pukujen ja ompelukoneen ääreen ennen pientä lomaa harjoitusten, sovitusten ja esityksiin päättyvän periodin välissä.
